Käkkälöjoki 2022

Aloitus

Lyhyt viiden yön reissu tiedossa. Valittiin lähtöpaikaksi Kalmankaltio, hylätty korpihotelli keskellä erämaata, niin pääsee tunnelmaan heti ensi metreillä. Retkikartan mukaan hotellin vierestä virtaa Käkkälönjoki. Eräluvista löytyi vapalupa-alue 1556 Ounasjoki, Käkkälöjoki, Pöyrisjoki. Kun ei sopivaa erämaalupaakaan löytynyt, ostettiin sitten semmoinen, vaikka lupa-alueen kartassa ei meidän varsinaista kohdetta näkynyt lainkaan. Siinä näkyi vain pätkä Käkkälönjoen alajuoksua meidän reittimme ulkopuolelta. Pääteltiin myös, että lupa ei koskenut muita alueen pikkujokia. Sellainenkin ajatus kävi mielessä, että ketään ei vois vähempää kiinnostaa mistä me kalastetaan pari harjusta iltapalaksi. Menomatka autojunalla oli Pasila-Rovaniemi ja paluu Rovaniemi-Tampere. Tampereelta ajettiin autolla Turkuun. En nyt muista oliko niin, että Turun autojuna-asema ei ollut silloin käytössä. Matkaan lähdettiin Pasilasta 7.8 klo 19.37. Auton lastauksesta junan lähtöön jäi runsas tunti aikaa vaikkapa kostuttaa kurkkuaan kauppakeskus Triplassa. Rovaniemeltä päästiin automatkalle kahdeksan maissa. Viimeinen ateria syötiin Sirkan Kotipizzassa, laskettelurinteen juurella. Siitä paineltiin Ounasjokea seuraillen Tepastoon, josta jatkettiin Puljun kautta Nunnaseen. Siitä oli vielä vajaat parikymmentä kilsaa pelottavalta kuulostavaa Kalmantietä, joka kulki hämmentävän hiekkadyynialueen läpi. Ajettiin vielä vähän matkaa hotellilta lähtevää pikkutietä, koska karttaan oli merkitty kääntöpaikka tien päähän, lähelle Kalmankaltion autiotupaa. Sateet olivat kuitenkin syöneet tietä niin pahasti, että usko loppui kesken, ja tultiin autolla takaisin hotellin viereen.

Ensimmäinen päivä

Auto hyvästeltiin puoli kolmen maissa. Siinä sitten käveltiin ensimmäinen puolitoista kilometriä autotietä pitkin kääntöpaikalle, jossa oli parkissa samanlaisia perus-henkilöautoja. No, kävelemään tänne on tultu. Kävimme tsekkaamassa Kalmankaltion autiotuvan, jossa olikin tehty vähän isompi remontti. Oli uusi eteinen ja sisätilat oli saaneet uutta pintaa. Oli myös uusi huusi ja puuvaja. Sikäli omituista, että erämaassa rakennetaan vessoja miehille ja naisille samaan aikaan, kun kaupungissa ollaan siirtymässä unisex-vessoihin. Muuten näytti kokolailla valmiilta, mutta rakennusjätteitä lojui vielä nurkissa. Autiotuvalta eteenpäin saatiin tallustella pitkin tukevaa mönkkäriuraa. Matkalla tutkiskeltiin reitin varrella olevia järviä. Pieni pettymys oli, että nämä hiekkakuopat olivat melko ruohikkoisia. Jossain vaiheessa tultiin Kurkkioharjuille, joka oli samanlaista hiekkaerämaata, mitä saatiin ihailla auton ikkunoista. Tai oikeastaan se oli ohuen kasvillisuuskerroksen peittämää hiekkaa, josta paistoi siellä täällä paljaita hiekkaplänttejä. Alue on taatusti herkkää eroosiolle, mutta ihme kyllä mönkkärillä oli maltettu kulkea samaa uraa pitkin. Loppujen lopuksi päätettiin lompsia Naltijärven autiotuvalle asti, vaikka Salmijärvien kohdalla alkoi jo tuntua siltä, että tähänkin voisi jäädä. Tupa edusti vanhaa arkkitehtuuria yhtenäisine ala- ja ylälauteineen, tiukan paikan tullen vaikka kymmenelle yöpyjälle. Kun ei paikalle ilmestynyt muita retkeilijöitä, nostettiin rinkatkin sisälle. Vilkaisu rantaan herätti suuria toiveita. Siellä oli isojen harjusten perkuujätteitä. Aika pitkään kalasteltiin järvessä ja sen alapuolella Käkkälöjoessa, mutta mitään syötävän kokoista kalaa ei saatu.

Toinen päivä

Päästiin liikkeelle jo ennen puolta päivää, kun ei tarvinnut purkaa leiriä. Mitään kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa ei ollut, mutta päätettiin käydä tutustumassa seuraavaan vähän suurempaan lompoloon, joka on nimeltään Jokilommol. Sitä ennen piti päästä Käkkälöjoen länsipuolelle. Pysyteltiin turvallisesti mönkkäriuralla. Heti kilometrin päässä olin pieni liru, jossa oli ollut oikein silta, joka nyt makasi toisella rannalla. Kun oli hyvä ilma, ei lähdetty etsimään parempaa ylityspaikkaa, vaan riisuttiin saappaat suosiolla. Fielmasjärven kohdalla poikettiin mönkkäriuralta rantaan ihastelemaan hienoa hiekkarantaa. Oivallinen leiripaikka, mutta nyt ei ollut aikaa jäädä siihen. Kilsan verran eteenpäin tuli Käkkälöjoen ylittävä kahlaamo. Oltiin tehty kolmen kilsan lenkki, jossa jouduttiin kaksi kertaa kahlaamaan, ja päästy kilsan päähän lähtöpisteestä. Joki oli kahlaamon yläpuolella kalastuksellisesti houkutteleva, mutta ei sitä nyt keskellä päivää. Matkaa jatkettiin rantaa seuraillen, vaikka siinä oli kartan mukaan suota. Luotettiin siihen, että joessa on useimmiten jonkinlainen rantapenkka. Siinä jokivartta pitkin kulkiessa tuli vastaan toinen toistaan hienompia koskia ja suvantoja. Jokilommolin rannalta ei löytynyt hyvää teltan paikkaa. Loppujen lopuksi leiri tehtiin Rupijärven rannalle. Sieltä sitten käytiin kalastamassa Jokilommol. Saaliiksi saatiin kelpo ahven ja ärhäkkä hauki, joka vapautettiin. Ahvenia saa merestäkin, mutta paremman puutteessa ihan hyvä nuotiokala. Siinä ahventa halstratessa huomattiin, että Rupijärven vastarannalle muodostuneessa tyvenessä alkoi näkymään tuikkeja. Sinne piti tietysti lähteä katsomaan, kun ahven oli syöty. Osoittautui, että tuikkijat olivat pääasiassa pieniä siikoja, niin pieniä että laskettiin takaisin. Oheistuotteena tuli muutama komea appori, mutta niistäkin otettiin vain yksi yöpalaksi.

Kolmas päivä

Vanha sanonta iltaruskosta osoittautui oikeaksi. Päivä valkeni sen verran harmaana, että lähdettiin liikkeelle sadevarusteissa. Suunnitelmissa oli tehdä leiri johonkin Suukisvaaran lähistölle, josta sitten voitaisiin käydä huiputtamassa seuraavana päivänä. Matkalla avautui näkymä kunnioitusta herättävälle tunturijonolle kaukaisuudessa. Päätimme poiketa Lenkihaan autiotuvalle ruokaa laittamaan. Siistissä kunnossa oli tämäkin tupa. Vanhat kunnon lauteet. Mistä johtunee, että tupien edustalla kasvaa melkein aina maitohorsmaa, jota ei maastossa juuri muuten ole. Johtuneeko siitä, että portailta on heitetty aikojen saatossa paljon ravinteita tuvan edustalle. Ilmakuvan perusteella tuvan edustalla oleva järvi on melkoinen rutakko ja siltä se näyttää luonnossakin. Sai siitä kuitenkin ihan hyvää vettä ruuan laittoon. Tuvalta matka jatkui soita väistellen kohti Allavaraksen eteläpuolella olevaa järveä, avokallioalueen vieressä. Molemmista Aiteenjoen alkuhaaroista päästiin yli saappaat jalassa. Patavaaran ja Allavaraksen rinteillä kasvoi paljon mustikkaa, marjoja parhaimmillaan. Vastatuuli hidasti matkantekoa. Heti, kun löysimme edes vähäisen suojan lounaistuulelta, istahdimme mässäilemään mustikoita. Yhdeltä istumalta sai melkein vatsan täyteen. Kun jatkoimme Allavaraksen länsipuolta alaspäin kohti järveä, olimme vähän ihmeissämme. Järvi näytti olevan paljon kauempana kuin kuvittelimme. Pian kuitenkin selvisi, että meidän järvemme oli aikamoisessa kuopassa ja ilmestyi näkyviin vasta loppujyrkällä. Maasto oli aika vaikeakulkuista ja avokalliot jatkuivat paikoitellen rantaan asti. Nuotiokin tehtiin kallion koloon. Kuin ihmeen kaupalla löysimme kelvollisen teltan paikan läheltä rantaa. Ilta oli tuulinen. Yhtään tuikkia ei nähty edes vastarannan tyvenessä. Yksi ärhäkkä hauki otti perhoon. Sekin vapautettiin, vaikka olisi ollut juuri sopivan kokoinen tikkukalaksi. Järven rannoilla oli ihan tolkuttomasti mustikoita, isoja kiiltäviä ja makeita. Niitä söimme kädestä suuhun varmaan litran mieheen.

Neljäs päivä

Aamupalan jälkeen lähdettiin huiputtamaan Suukisvaaraa. Kun oli päästy vähän ylemmäs, pysähdyttiin ihailemaan maisemia. Kotijärvi vasemmalla ja takana kuvan keskivaiheilla virtaa Aiteenjoki. Huipulla komeili aika komea kivikasa , vaikkei tämä varmaan hirveän mikään hirveän koluttu paikka ole. Huipulta oli vähän parempi näkymä siihen samaan tunturijonoon, jota ihailtiin jo Lenkihaan päällä. Kun maisemat oli ihailtu, palailtiin hakemaan rinkat leiripaikalta ja lähdettiin kohti seuraavaa kohdetta. Mitään varsinaista kohdetta ei ollut päätetty, mutta kun takana oli jo seitsemän kilsaa, tosin ilman kantamuksia, ja kello huiteli puoli viittä, ajateltiin jäädä aika lähelle. Oli niin veltto olo, että ruvettiin katselemaan paikkoja jo parin kilsan jälkeen, Risuvaaran länsipuolisilta järviltä. Monet niistä olivat ruohikkorantaisia ja luotaan työntäviä. Etelään päin mentäessä tilanne parani ja lopulta löytyi ihan hieno leiripaikka, eikä ilmassakaan ollut mitään valittamista. Vähän paranneltiin vanhaa nuotiopohjaa ja sitten kalaan. Näin jälkeenpäin harmittaa, että päädyttiin järvelle, lähinnä siksi että kalansaalis jäi olemattomaksi. Lähes samalla vaivalla olisimme päässeet Aiteenjoelle, joka ei ollutkaan mikään puro, vaan ihan kalastettava joki. No, tähän päätökseen ehkä vaikutti se, ettei tiedetty kuuluuko se meidän lupamme piiriin.

Viides päivä

Edellinen ilta oli ihan kaunis, mutta kun ei ollut mitään halstrattavaa, mentiin nukkumaan hyvissä ajoin, puolen yön maissa. Niimpä aamulla päästiin liikkeelle jo ennen puolta päivää. Oltiin huomattu, että järvemme eteläpuolella on vahva mönkkäriura, vaikkei sellaista karttaan ole merkitty. Eläteltiin toiveita, että se yhtyisi Risuvaaran itärinteelle merkittyyn polkuun. Ura tosiaan nousi rinteelle juuri kohti merkittyä polkua. Jotenkin siellä ylhäällä tuli sellainen olo, että se menee liikaa vasemmalle. Erosimme urasta omille poluillemme ja oletimme törmäävämme karttaan merkittyyn polkuun vain huomataksemme pian, että helpompaa olisi ollut seurata uraa. Risuvaaran takana virtasi Aiteenjoki, joka piti ylittää kahlaamalla. Siinä olisi ollut paljon mukavampi kalastaa, ainakin perholla, kuin jossain tylsässä järvessä. Matka jatku tukevaa mönkkäriuraa pitkin. Runsaan kilsan tarpomisen jälkeen tulimme varsinaiselle leirintäalueelle, vai pitäisikö sanoa golfkentälle. Maasto oli vähän saman tapaista kuin Kurkkioharjuilla alkumatkasta. Ajateltiin jo jäädä laittamaan sapuskaa jonkun hiekkarantaisen pikkujärven rannalle, mutta ne olivat sillä hetkellä jotenkin vähävetisiä, vähän rutakoita. Jatkoimme matkaa Juovvagielaksen eteläpuolitse kohti Tunturi-Kiuasskaidia. Sen verran kuitenkin alkoi huikomaan, että pysähdyttiin aika pian Juovvagielaksen itäpuolella olevan järven rantaan sapuskoimaan. Tauon jälkeen noustiin Tunturi-Kiuasskaidin huipulle ja otettiin kuvia eri suuntiin. Siellä tuuli niin mahottomasti, että tukka meinas lähteä päästä. Kaakossa ja koillisessa näkyi laajoja soita, joiden välistä piti tähdätä Käkkälöjoen kahlaamolle. Ei siinä paljon tähtäillä tarvinnut, seurasi vaan mönkkäriuraa. Kahlauksen jälkeen etsiskelimme leiripaikkaa joen rannalta, lähinnä ylävirtaan kahlaamosta. Loppujen lopuksi leiriydyimme ihan kahlaamon tuntumaan, vanhalle nuotiopaikalle. Teltta pystytettiin keskelle polun tapaista. Vaara joutua häirityksi oli kuitenkin melko pieni, kun yhtään ihmistä ei ollut nähty ensimmäisen päivän jälkeen. Illalla harrastettiin kalastusta sekä kahlaamon yläpuolisista suvannoista että alapuolisista koskista. Saalis jäi tälläkin kertaa vaatimattomaksi, lähinnä tammukoita, joilla menee vielä monta vuotta saavuttaa 50 cm:n alamitta. Hiekkaa täällä riittää niin, että puolukatkin joutuvat ponnistamaan paljaasta hiekasta.

Kuudes päivä

Jäljellä on enää paluu autolle. Kilometrin päässä odottaa sama mönkkäriura, jota pitkin vaellus alkoi. Parin tunnin päästä ollaan autolla. Jännittää hiukan minkä lämpöistä on sihijuoma, jota on jätetty autossa olevaan kylmälaukkuun. Ajoneuvon lastaus Tampereen junaan alkaisi vasta 19:45. Aikaa oli yllin kyllin nauttia sitä, mitä kairaan ei kanneta. Yllättäen se oli ihan sopivasti temperoitua. Olihan viimeisenä yönä mennyt vähän pakkasen puolelle.

Ilmojen puolesta ihan hyvä reissu. Parina iltana vähän sataa ripautteli, mutta suurin osa reissusta saatiin kävellä ilman sadeasuja. Tuuli haittas pikkasen pehokalastusta ja kalan saanti ylipäätään oli kehnoa. Aika suuri osa matkasta mentiin mönkkäriuraa myöten. Ei sitä väkisin pusikkoon mene, jos on valmis polku. Maisemasta jäivät parhaiten mieleen laajat hiekkaharjut.