Kevo ja Paistunturit 2007

Alustus

Vaellukseen osallistuivat Pekka ja Juho Malmi, isä ja poika. Suunnitelmissa oli kulkea kolme ensimmäistä päivää Kevon luonnonpuistossa yöpymispaikkoina Ristinäsjärvet, Fiellun putous ja Kuivin tupa. Neljäntenä päivänä siirryttäisiin Ceavrresgielaksen kammin kautta erämaan puolelle Akujoen varteen. Seuraavat kuusi päivää kuljettaisiin kalastellen kohti Utsjokea, josta sitten jollain kyydillä takaisin Sulaojan parkkipaikalle.

Vaelluksen idea oli nautiskella leirissä ja mahdollisesti kärsiä matkalla. No, älkää nyt käsittäkö väärin, mistään krapulassa vaeltamisesta ei ole kysymys, vaan siitä että ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita otetaan niin paljon, että mitään ei tarvitse pihistellä. Tällöin käy helposti niin kuin Tapsa Rautavaaralle, että repun painoon lisäystä tulee toinen puoli. Molempien rinkat painoivatkin lähtiessä n. 23 kg.

Liikkeelle lähdettiin sunnuntai-iltana 29.7.2007 klo 17. Tarkoitus oli ollut päästä matkaan hieman aikaisemmin, mutta kalalupien lunastus viime hetkellä netin kautta otti taas vuoden tauon jälkeen oman aikansa. Edessä oli pitkä taival pelkkää rakkaa (ajou-rakkaa). Kohteena oli Kevon reitin eteläpää eli Sulaojan parkkipaikka. Perille saavuttiin 30.7 klo 13. Lähtöaika osoittautui onnistuneeksi valinnaksi, sillä liikenne oli hiljaista kautta koko matkan. Erityisesti rekkaliikennettä oli hämmästyttävän vähän. Reittiä ei yritetty mitenkään optimoida, koska jouduimme joka tapauksessa koukkaamaan Tampereen kautta. Maantiekarttakin unohtui matkasta, joten valitsimme selkeät linjat: Turku-Tampere-Vaasa-Oulu-Rovaniemi-Inari-Sulaoja.

Ensimmäinen vaelluspäivä

Klo 14 rinkat selkään ja kohti Ruktajärven tupaa. Kohta oltiin kuljettu 2 km:n mittainen Sulaojan luontopolku, jonka päässä on reitin ensimmäinen nuotiopaikka. Ammennettiin Luopmusjohkasta ensimmäiset hörppäykset erämaan vettä. Se on etelän miehelle hieno hetki joka vaelluksella. Ajattelimme, että luontopolun jälkeen sukellamme erämaan rauhaan. Yllätys oli melkoinen, kun heti "erämaahan" päästyämme huristeli polkumme poikki ihan tavallinen henkilöauto. No, seuraava auto nähtiin vasta Utsjoella. Reitti lähti kipuamaan harjanteelle, joka jatkuu melko korkeana ja jyrkkäreunaisena Luopmusjärvien puoliväliin asti. Heti polun laskeuduttua lähelle järven pintaa, siirryimme hieman sivummalle tekemään ensimmäistä välipalaa. Seuraava etappi oli Ruktajärven tupa, jonka pihassa oli väkeä kuin vähässä kylässä. Tupaan piti tietysti vilkaista ja raapustaa muutama sana reittivihkoon. Vain yksi paikka oli varattuna, vaikka piha oli täynnä väkeä. Tämä vähän hämmästytti, sillä käsivarressa olin aiempina vuosina tutustunut käytännössä moderniin versioon siitä kirjoittamattomasta erämaan laista. Tämän uudemman version mukaan pitää heti tuvalle saavuttaessa jo iltapäivällä varata itselleen ja myöhemmin saapuville kavereille paikat levittämällä kaikki mahdolliset makuualustat ja makuupussit lavitsolle. Jatkoimme kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaan Geavvogeašláttun nuotio/leiripaikalle. Siellä oli ennestään pari telttaa pystyssä. Geavvogeašláttu tarkoittanee sitä pitkänomaista järveä, jonka rannalla nuotiopaikka sijaitsee. Järven muoto antoi jo vähän viitteitä lähestyvästä kanjonista. Erityisesti miellytti järven hieno hiekkaranta, jonka suomia mahdollisuuksia hyödynsimme sitten aamulla.

Toinen vaelluspäivä

Aurinko oli jo korkealla, kun heräiltiin. Hiekkaranta näytti autiolta ja houkutteli uimaan. Noudatettiin hyväksi havaittua sääntöä: peseydy aina kun voit. Vesi oli sen verran raikasta, että uimisesta ei voinut puhua. Läträyksen jälkeen oli kuitenkin mukava vaihtaa puhdasta vaatetta päälle. Aamutoimet sattuivat hyvään aikaan, sillä kohta paikalle tulvi väkeä sankoin joukoin. Kaikki olivat matkalla Fiellun putoukselle, joten erämaan rauha antoi odottaa itseään. Söimme aamupalan ja lähdimme muiden perään. Polun varrella oli iso kivi, jonka koristeluun on osallistunut joku muukin kuin jääkausi. Oltiin ihan Kevojoen latvoilla. Pysähdyimme tekemään välipalaa Suohppasojan nuotio/leiripaikalle 6,5 km ennen putouksia. Siellä kaikki muutkin olivat. Erään porukan retkioppaana ollut savolaismies kertoi saaneensa Akujoesta komeita tammukoita. Päätöksemme olla kiipeämättä Kuivin yli rinkkojen kanssa sai lopullisen sinetin. Sen sijaan suuntaisimme Kuivin tuvalta lounaaseen Akujoen varteen.

Seuraava etappi oli näköalapaikka, jossa kanjoni aukesi silmiemme eteen jylhänä ja kunnioitusta herättävänä. Näköalapaikalta putouksille polku sukelsi pari kertaa puron varteen sen verran jyrkästi, että oli parhaaksi nähty laittaa oikein portaat. Illaksi luvattu sadealue alkoi myös antaa itsestään merkkejä. Viimeinen jyrkkä ja pitkä lasku putouksen kahlaamolle tapahtui kaatosateessa. Laskun aikana maisema muuttui paljakasta haapoja ja mäntyjä kasvavaksi keitaaksi. Alhaalla oli myös itikkaa ja ihmisiä ihan riittävästi. Turvekammin lähistöllä näytti olevan sen verran vilskettä, että hakeuduimme sateen suojaan telttalavakatokseen. Olimme edellisellä leiripaikalla kuulleet, että kyseiset lavat oli tarkoitettu telttojen alle. Päätimme käyttää palvelua hyväksemme. Se oli hyvä päätös, sillä koko seuraavan yön satoi aika rankasti ja aamulla lavan alla oli lammikko. Pakolliset kuvat kammin sisältä ja putoukselta käytiin nappaamassa seuraavana aamuna.

Kolmas vaelluspäivä

Matka alkoi jyrkällä nousulla portaita pitkin. Yhtä soittoa jatkettiin risteykseen, jossa Kuivin reitti erkanee Kevon reitistä. Maisema oli taas paljakkaa. Kapustarinta hätyytteli turvaan poikasiaan, jotka jostain syystä kaiken sen autiuden keskellä vilistivät pitki ihmisen tallaamaa polkua. Myös riekkoparvi osui tiellemme. Pidimme lounastauon nimettömän puron rannassa. Seuraava etappi oli Buordnajeaggin leiri/nuotiopaikka. Itikkaa oli ylhäälläkin aika runsaasti eikä edessä oleva suo houkutellut lainkaan. Suon ylitys sujui kuitenkin vauhdikkaasti pitkin ihmisen rakentamaa lautatietä. Olisivat siinä vähän vaatimattomammat pitkospuutkin riittäneet. Nuotiopaikalla nähtiin tuttu porukka keiteltiin kahvit valmiiksi sytytetyillä tulilla. Matkalla taukopaikalta tuvalle itikat hyökkäsivät kimppuumme sankkoina laumoina. Yritimme päästä niistä eroon pitämällä vauhtia. Ei auttanut. Joka askeleella nousi esiin uusia verenimijöitä. Lopulta Kuivin tuvan jo häämöttäessä oli pakko turvautua ohviin. Siinä oli tultu melkein 4 km kolmessa vartissa. Tuvassa olisi ollut tilaa vielä kahdelle. Pystytimme kuitenkin teltan, koska ympärillä oli paljon hyviä teltanpaikkoja. Istuimme iltaa nuotiolla, vaikka taivaalta välillä tihutteli vähän vettä.

Tuvan pihassa oli kaksi viittaa, joista toinen kertoi Kuivin huipulle olevan matkaa 4 km ja toinen kertoi Vuovdaguoika-nimisen paikan olevan 22 km:n päässä. Sen tarkoitus lienee kertoa kulkijalle, että Tenon varressa oleva Outakosken kylä ja samalla lähin tie on 22 km:n päässä ja että matkaan kannattaa lähteä Kuivin huipun kautta.

Neljäs vaelluspäivä

Tänään olisi se päivä, jolloin taas vuoden tauon jälkeen saisi maistaa herkullista tikkutammukkaa. Matka Ceavrresgielaksen kammille sujui melko joutuisasti. Lounasta syötiin Ceavrresjohkan rannalla. Kammilta kuului työn ääniä ja aggregaatin pehmeä hyrinä. Uuden kammin perustukset olivat jo hyvässä mallissa. Lattialautoja aseteltiin paikoilleen. Pääsimme taas valmiille tulille. Keitimme kahvit ja ajattelimme käydä kurkkaamassa vanhaan kammiin, joka oli kuulemma työkaluvarastona. Sadekuuro keskeytti rakennuspuuhat. Meillekin tarjottiin suojaa rakennusmiesten puolijoukkueteltassa, mutta katsoimme parhaaksi lähteä etsimään telttapaikkaa Akujoen varresta. Ensin näytti huonolta, mutta läheltä Suorbmaljohkan suuta löytyi aivan rannasta hieno telttapaikka. Teltta pystyyn ja vavat kasaan. Tammukka tarttui lippaan heti ensimmäisellä heitolla. Toinenkin tarttui melko pian, mutta katkaisi siiman; olisikohan hankautunut heikoksi matkan aikana. Kolmannen tammukan jälkeen syönti lakkasi leiripaikan ympäristössä kokonaan. Se tarjosikin sopivan tilaisuuden huuhdella iholta kahden päivän hiet juoksevassa vedessä. Oli se aika raikasta. Pesun jälkeen limettyneet vaatteet virtaan huuhtoutumaan ja puhtaat päälle. Olo tuntui taas ihmismäiseltä. Runsaan kilometrin pituinen kalaretki etelään päin toi muutaman pulskan tammukan lisää. Kuivaneista katajista ja pystyyn kuolleista koivuista saatiin kelpo nuotio aikaan. Tammukoita laitettiin tikun nokkaan ja nuotiokiville. Punalihaisen tiristessä nuotiolla keitettiin kahvit. Juhlan kunniaksi plöräytettiin vähän koviketta sekaan. Tammukat nautittiin kädestä suuhun-menetelmällä ja päälle ryystettiin sitä terästettyä kahvia. Muuta iltapalaa ei sitten kaivannutkaan. Auringonlasku oli sangen upea.

Viides vaelluspäivä

Aamu valkeni aurinkoisena. Matka jatkui kohti pohjoista. Tarkoitus oli leiriytyä paikkaan, josta olisi lyhyt matka Kuiville. Huiputus olisi tarkoitus suorittaa illalla tai seuraavana aamuna. Ensin seurattiin Akujoen vartta, sitten kohti Suorbmaljohkan alkulähteitä. Ainakin läntinen lampi oli matala eikä houkutellut kalastamaan. Syötiin vähän purua ja jatkettiin matkaa puiston rajan suuntaisesti. Seuraavalla harjanteella, keskellä paljakkaa, kasvoi hyvinvoivan näköinen männyn taimi. Harjanteen takana oleva puro oli kartan mukaan hiekkarantainen. Toiveet suojaisasta hiekkatöyräästä olivat kuitenkin turhia. Välipala jouduttiin nauttimaan melko tuulisella paikalla. Sadettakin vähän tihutteli. Matka jatkui edelleen puiston rajaa mukaillen. Seuraavalle purolle osuttiin sattumalta tosi upeaan kohtaan. Pienessä kirkasvetisessä purossa oli metrin syvä sorapohjainen suvanto. Kun töyrään reunalta löytyi vielä hyvä telttapaikka, olimme valmiit jäämään siihen yöksi. Ennen teltan pystyttämistä lähdimme katsomaan löytyykö alempana olevista suolammista kalaa. Lammet olivat pääosin hyvin matalia. Silti tuntui oudolta, että yhtään tärppiä ei tullut koko parituntisen kalastusrupeaman aikana. Rinkoille palatessa aurinko porotti ja hiki virtasi. Ei muuta kuin suvantoon polskimaan. Edessä olisi ilta ilman tikkukalaa. Päätimme hemmotella itseämme letuilla. Teltan vierestä löytyi vanha nuotiopaikka. Keräsimme kuivia katajan ja vaivaiskoivun oksia sen verran, että saatoimme pitää yllä pientä tunnelmanuotiota. Pitkästymisen ehkäisemiseksi kuvailimme välillä ympäristön faunaa. Kennolle tarttui kihu, joka kierteli läheistä heikkanyppylää ja poro. Letutkin siinä maistuivat illan hämärtyessä. Tosin hämärtyminen otti koville, kun aurinko vaan lasketteli pitkin Rassoaivin rinnettä. Vielä yhdentoista aikaan siitä oli puolet näkyvissä. Selkeä keli herätti toiveita yöpakkasista ja itikoitten vähenemisestä. Illalla hengitys hörysi jo lupaavasti, mutta ei vaan jaksanut mennä pakkasen puolelle.

Kuudes vaelluspäivä

Tänään huiputettaisiin Kuivi, tosin ilman rinkkoja. Lähdimme nousemaan puron vartta pitkin kohti puiston rajaa. Rinkat jätettiin Kuivin ja Guovdaoaivin väliseen satulaan näkyvälle paikalle. Siitä lähdettiin kohti huippua. Tuli vähän rikottua sääntöjä, kun emme menneet merkittyä reittiä pitkin. Meidän lisäksemme siellä kuljeskeli yksinäinen poro. Ilma oli kohtalaisen selkeä ja huipulta oli hienot näkymät. Tuvalta tuleva polku erottui pitkälle, mutta itse tupaa ei näkynyt.

Matka jatkui satulan yli kohti Carasjoen latvoja. Joki virtasi rauhallisesti parin metrin levyisenä soistuvassa maastossa. Pidimme tauon pienen suvannon vieressä olevalla kuivalla kumpareella. Laitoimme riisit kypsymään ja kalastelimme hiukan ympäristössä. Suvannosta tuli yksi komea tammukka. Sitten vähän matkan päässä joen mutkassa hieman isompi torpedo säntäsi matkaan penkan alta. Heitin perään ja heti nappasi. Silmämääräisesti arvioiden täysmittainen taimen. Tämän otuksen vatsasta löytyi juuri syöty sopuli. Saatiin lisäksi vielä muutama tammukka. Matka jatkui Roavveoaivin pohjoispuolitse kohti mutkaa, jossa Carasjoki sukeltaa kalastusalueen ulkopuolelle. Alueelta ei kuitenkaan löytynyt kunnollista leiripaikkaa, joten jatkoimme matkaa. Noin kilometri ennen Gohpalasajaa löytyi mukava leiripaikka joen rannalta. Polttopuita oli riittävästi ja kalat oli saatu jo matkan varrella, joten ilta kului rattoisasti kahvin ja nuotiokalan parissa.

Seitsemäs vaelluspäivä

Koska Carasjoella oli kalastus kielletty, lähdimme kohti pohjoista, tavoitteena yöpyä jossain Linkinjeaggin kammeista. Tarkoituksenamme oli myös kalastella matkan varrella Carasjoen sivujoissa. Pettymys oli aikamoinen, kun sekä Kuckajohkassa että Linkinjohkassa oli niin tummaa vettä, että se toi mieleen kotoisen Aurajoen. Valitsimme kohteeksemme keskimmäisen eli Antin kammin, joka oli pienellä paljakan kaistaleella aivan joen rannalla. Jokea ja sen takana levittäytyvää suomaisemaa saattoi tarkastella kammin luoteeseen antavasta ikkunasta. Valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä yhdentoista aikaan illalla saimme vieraita, jotka olivat pistäytyneen eteläisimmässä kammissa, mutta jatkaneet matkaa, koska paikka oli ollut niin siivoton. Tarjouduimme levänneinä majoittumaan telttaan, mutta nämä kävelykoneen jatkoivat matkaa parin kilometrin päässä sijaitsevalle Akun kammille. Oli siitä ruskeasta vedestä koitettava, josko siellä mikään elää. Kyllä pieni tammukka nappasi muutaman kerran, mutta sai jäädä kasvamaan. Ei oikeastaan olisi jaksanut mitään kalaa laittaakaan. Seitsemän päivän vaelluksiin tottuneella oli tullut kuppi täyteen. Väsymystä varmaan lisäsi seikkailu palsasuon labyrinteissä. Palsoja pitkin oli mukava kävellä, mutta ne päättyivät aina umpikujaan, lilluvaan heinikkoon, josta ei uskaltanut lähteä yli.

Kahdeksas vaelluspäivä

Seuraava kohde oli Loktajavri, jonne mentäisiin ikivanhan poroerotusaitauksen kautta. Ensin kuitenkin käytiin katsastamassa pieni järvi kammilta suoraan pohjoiseen. Vesi oli niin uskomattoman kirkasta, että oli vaikea uskoa olevansa runsaan kilometrin päässä ruskeavetisestä Linkinjohkasta. Varmaan siinä myös kalaa oli, mutta aurinkoinen aamupäivän hetki ei ollut otollinen syönnille. Poroaitauksen jälkeen oli alunperin tarkoitus huiputtaa Erttetvarri matkalla, mutta syystä tai toisesta luovuimme ajatuksesta ja jatkoimme pysähtymättä kohti pohjoiseen nousevalla rinteellä välkehtivää pientä järveä. Satuimme järvelle juuri sopivalla hetkellä. Taivas tummui ja tuuli tyyntyi täysin, aivan kuin tyyntä myrskyn edellä. Samalla rupesivat kalat tuikkimaan ja ottivat myös hanakasti lippaan. Sapuskojen kypsymistä odotellessa saimme riittävästi tammukkaa yhden illan tarpeisiin. Otimme talteen myös mädit ja laitoimme suolaan. Kun olimme syöneet ja teimme lähtöä, tuli sitten se myrskykin. Ukkonen ei osunut aivan kohdalle, vaan salamat leiskuivat jossain Erttetvarrin tienoilla. Viimeisellä etapilla kohti Loktajavrea saimme näkymän myös Goaskinjavrelle, jossa kalastus on syystä tai toisesta kielletty. Syykin selvisi, sillä järven rannalla näytti olevan tupa, jota ei ole ulkoilukartassa, siis yksityinen kalastusparatiisi. Loktajavren itäranta näytti melko soiselta, mutta lounaiskulmassa oli pieni pätkä hiekkarantaa ja pari kelvollista teltanpaikkaa. Pienestä sateesta huolimatta hiekkaranta ja järven kirkas vesi houkuttelivat pesulle. Maasto oli täysin paljakkaa. Luonto tarjosi vain muutaman kuivuneen katajanoksan. Onneksi ihminen oli jättänyt ison kiven juureen pinon halkoja, joita vähän hyödynsimme, kun kalaakin oli. Loktajavresta saimme retken ensimmäisen raudun. Jo oli aikakin, kun kerran alueen pohjoisosia oli mainostettu hyvinä rautuvesinä. Reissun komeista iltaruskoista tämä oli se kenties legendaarisin.

Yhdeksäs vaelluspäivä

Päätimme pitää luppopäivän, käveltäisiin vain Goahppelasjärvelle. Suuntasimme järven pohjoispäässä olevalle kammille, joka ei sittenkään houkutellut jäämään yöksi. Järven pohjoispäässä olevalla saarekkeella oli teltta, joten suuntasimme kilometrin verran pohjoisempana olevalle pikkujärvelle. Järvi oli kirkasvetinen ja syvä ja rajoittui lännessä hiekkaiseen harjanteeseen, joka oli alueelle epätyypillisesti hyvää telttailumaastoa. Tämän olivat paikallisetkin huomanneet, ja perustaneet harjanteelle jonkinlaisen kiinteän leiripaikan. Siellä oli teltan pohjalavoja, polttopuita ja jopa huussi kenollaan (ei käyttökunnossa), kaikki vähän sikin sokin. Löysimme kuitenkin paikan johon sivistyksen merkit eivät näkyneet. Järvestä nousi yksi pienhkö ja yksi vähän komiampi rautu. Illasta näytti tulevan sateinen, joten säästimme kalat aamuksi ja painuimme pehkuihin. Sain kalat perattua ja pääsin telttaan juuri ennen ukkoskuuroa. Vartin verran satoi kaatamalla ja salamat leiskuivat. Onneksi ukkonen ei taaskaan osunut ihan kohdalle, vaan pysytteli jossain Loktajavren tienoilla.

Kymmenes vaelluspäivä

Aamupalaksi paistettiin pari rautua. Kyllä oli hyvää. Sen huomasi heti aamulla, että oli tulossa melko lämmin päivä. Taivallus alkaisi aikamoisella kiipeämisellä. Päätettiin uittaa T-paidat ja hatut järven raikkaassa vedessä ennen matkaan lähtöä. Olo parani välittömästi. Märistä paidoista huolimatta hikeä pukkasi kiipeämisen aikana. Ylös päästyämme suuntasimme kohti merkittyä reittiä, joka johti Utsjoelle. Emme kuitenkaan kävelleet illansuussa suin päin sivistyksen keskelle, vaan jäimme yöksi vajaan kilometrin päähän Koululammen kodalle. Peseydyimme lammessa ja kävimme nukkumaan pitsasta ja keskioluesta haaveillen, kuunnellen tieltä kantautuvaa liikenteen huminaa.

Yhdestoista päivä, paluu sivistykseen

Aamulla ei meinannut oikein vanikka enää painua, mutta jotain tähteitä pussien pohjalta kuitenki söimme. Noin puolentoista kilometrin patikka polkua pitkin rinnettä viistosti alas sujui varsin joutuisasti. Kovaan menoon ja kuumaan keliin oli varauduttu pukemalla aamulla puhtaalle iholle tarkkaan pesty vaelluspaita. Puti puhtaat koko reissun varjellut sivistykseenpaluuvaatteet vaihdoimme vasta juuri ennen kuin ilmestyimme koivikosta tielle.

Pizzaa ja olutta terassilla, pakolliset kuvat Tenolla, hyvä tuuri postitaksin kanssa ja eikun köröttelemään kohti etelää ja syksyä.